Uuteen nousuun

Terve taas!

Muutama viikko sitten selvisi syy siihen, miksi äiti on aina niiiiiin väsynyt. Kilpirauhasen vajaatoiminta on sen nimi. Nyt olen 2,5 viikkoa syönyt tyroksiinia, ja olo alkaa olla jo parempi. Ajatus ei ole enää ihan niin puuroa, nivelet eivät ole enää kipeät ja alkaa olla sellainen olo, että olisi kiva että olisi jotain projekteja. Pikkuprojektin jo suoritinkin, se on nimeltään meidän takapiha. Ostin ruohonleikkurin (taloyhtiön leikkuri on valtava rohjo ja se pitäisi tuoda meidän pihalle meidän olohuoneen läpi), saksin pensasaidan ja laitoin pihan siistiksi. Vielä on tehtävää ja osa jää ensi keväälle (uusi nurmikko), mutta tästä se lähtee. Lisäksi päätin, että nyt kun fyysinen sairaus ei enää hidasta tahtia, niin tästä alkaa uusi ja hoikempi elämä. Toistaiseksi vain pienellä elämäntaparemontilla, koska imetän edelleen (ja paljon, koskahan ne kiinteät alkaa maistumaan?). Lisäksi kaveri sai  kokeilemaan Fitlinen tuotteita, joten ehkä niistäkin saa vähän uutta virtaa, että jaksaisi liikkua enemmän. Ainakin valmistajan Activize potkaisee ihan jo 5 min nauttimisen jälkeen. Olen yleensä hyvin epäileväinen kaikkea tällaista kohtaan, mutta jokin näissä hieman vakuutti, ainakin sen verran että tahdon kokeilla, ja tosiaan yllätyin tuosta Activizen vaikutuksesta.

Jospa siis saisi sen verran energiaa, että jaksaisi alkaa kuntoilla. Kansalaisopiston ja kaupungin (liikunta)kurssiesitteet saapuivat viime viikolla, ja kai sieltä on pakko joku jumppa poimia. Lisäksi kuntosali on taas kesätauon jälkeen auki, ja sinne on kausikortissa vielä käyntejäkin jäljellä. Ostin myös (Itella toi tänään kotiovelle) Croozer-peräkärryn pyörään, joten nyt pystyy fillaroimaan vauvankin kanssa. Autonkin myin, joten tuosta on apua ihan käytännön arjessakin, liikkuminen on helpompaa tuon kanssa. Lisäksi yritetään kaverin kanssa kovasti harrastaa sauvakävelyä, nyt kun helteet on ohi, se ehkä taas onnistuukin.

Oikeastaan kaikista vaikein on ruokaremontti. En ole herkkujen perään sinänsä, mutta syön liikaa ruokaa. Siitä on vaikea päästä eroon. Olen yrittänyt ottaa lautaselle pienempiä annoksia, sillä seurauksella, että käyn sitten aina santsaamassa. Jotenkin vaan tuntuu, että jää nälkä. Huoh.

Jaa, vauva vaatii huomiota, mentävä on. Tässä vielä näppistä hamuilevan beibin terveiset: 5RFJHBI8JUIJUio  iug  ij866r4fgt6yh7ujuhhyujikl,kijhgjk   b irbfifgv6ik67ik7i7

Hauskaa päivänjatkoa!

Kuukauden kuulumiset lyhyesti ja ytimekkäästi

Niinpä se taas kuukausi (ja vähän päälle) ehti hurahtaa edellisestä tekstistä. Ollut vähän hässäkkää, kun tuli mentyä naimisiin tuossa ja mieskin on ollut lomalla, joten reissattukin on.

Tosiaan tuli rouvaannuttua 17.6., ja sukunimikin sen myötä vaihtui. Enpä olisi uskonut, mikä identiteettikriisi voi moisesta seurata. Vaikka kai sekin jo jotain osviittaa antoi, että pohdin nimenmuutosta vielä maistraatin ovella. Lopullinen päätös tuli tehtyä, kun tuomari asiaa tiedusteli. On muuten kyllä todella vaikeaa oppia vastaamaan puhelimeen uudella nimellä, tai kirjoittaa nimmareita kaupan kassalla. Joka kerta tuntuu kuin valehtelisi. Kaveri kertoi, että kolmenkaan avioliittovuoden jälkeen ei ole vielä uuteen nimeensä tottunut. Ihan kiva hei.

Häät oli kivat. Pidettiin juhlat ihan kotona, ja siis hyvin epähäämäiset häät. Jotain perinteikästäkin oli: vanhempani olivat hankkineet maistraatin eteen Jaguarin meitä odottamaan, ja sillä tultiin autonkuljettajan kyyditsemänä (okei, se oli mun isäpuoli) tänne meille kotiin. Käytiin matkalla Tuusulanjärven rannassa napsimassa hääkuvat. Kuvaaja oli hyvä (jälleen mun isäpuoli), mutta kohteet ehkä ei? Tai sitten sitä on taas liian kriittinen itseään kohtaan.
Mutta niin. Sukulaiset oli kutsuttu kakkukahveille iltapäivällä, ja ylläriylläri äitini ja tätini olivat järkänneet paikalle pienen bändin ja pakottivat meidät häävalssaamaan. Sitä ei ollut suunniteltu, sitä ei ollut harjoiteltu. Morsian ei tunne edes valssin askelia. Niinpä morsiamen ystävä piti kahden minuutin pikabriiffauksen valssin saloihin, ja kai se valssi sitten edes vähän muistutti valssia. Jälkeenpäin opin myös, että meidän häävalssimme oli Akseli ja Elina. Hyyyyyvin hyvin perinteikästä.

Illalla tulivat sitten kaverit, ja sinnikkäimmät istuikin pihalla telttakatoksen alla kaatosateessa aamukahdeksaan. Minä ja sulho muiden muassa. Iltaan kuului karaokea ja maailmanparannusta sekä yksi kuollut hiiri (siitä vastasi Nuusku-neitinen). Ja paljon ystäviä. Kiitos kaikille osallistuneille!

Lomareissussa oltiin tuossa heinäkuun alussa kymmenen päivää. Ensin pari päivää Ristijärvellä Kainuussa miehen sukulaisilla, ja sitten viikko Levillä. Levi oli aivan ihana, sinne täytyy päästä vielä monta kertaa uudestaankin. Säätkin oli melko suosiolliset. Kun täällä etelässä porukka kärvisteli 30 asteen helteissä, meillä oli Lapissa 20 astetta tai vähän alle, eli juuri sopivasti, että jaksoi kävellä tunturissa ja touhuta kaikenlaista. Terveisin eräs, joka vihaa helteitä. Ja ei, en silti tykkää pakkasistakaan, eli valitan molemmista. Sen sijaan 15-22 asteen keleistä en pahaa sanaa sano. Enkä sateesta. Sade on kiva.

Nyt sitten viedään miehen viimeisiä lomapäiviä. Seuraavaksi mies jää kotiin kun pitää isäkuukauden (joka tosin on 6 viikon pituinen) joskus ensi talvena. Silloin tämä porukka suuntaa pariksi viikoksi etelään. Aluksi oli aikomus mennä Keniaan, mutta matka osoittautuikin todella kalliiksi, ikävä kyllä. Joten pakettimatka Cap Verdeen lienee todellisuutta. Onhan sekin toki Afrikkaa, mutta Keniassa olisi ollut ystävä, jota olisi ollut ihana nähdä. Ja ystävän tuoretta adoptiopoikaa.

Nyt lienee hyvä aika lopettaa jorinat, vauvan nukutus alkakoon, kun sekin on nykyään niin hirveen vaikeaa. Lapsella on mielessä kaikki muu kuin nukkuminen, vaikka nytkin on ollut hereillä jo melkein 5 tuntia.

On muuten kiirusta pitänyt

Onpahan mennyt haipakkaa viimeinen viikko. En ole tännekään ehtinyt mitään kirjoitella.

Kävin tuossa viikko sitten lauantaina viihteellä ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Voi olla, että maistui drinkki jos toinenkin, ehkä pari liikaakin. Siis omaan makuun. Jollekin toiselle se ehkä olisi ollut liian vähän. Aika monellekin varmaan. Kivaa oli. Seura oli loistavaa, ja tunnelma katossa. Seuraava päivä meni kyllä hieman väsyneissä tunnelmissa, sillä en saanut lainkaan unta kotiuduttuani aamuviideltä...

Esikoisen esikoulukin sitten päättyi perjantaina. Nyt on koko kesä lomaa, ja sitten iso hyppy ihan uuteen elämänvaiheeseen, kun koulu alkaa. Jotenkin tuntuu, että tämä tuli ihan liian äkkiä. Ei meidän pienen vielä tarvitsisi kouluun mennä, olisi nyt ihan rauhassa ihan pieni vaan vielä. Luopumisen tuskaa, ja karu muistutus omasta vanhenemisesta. Vaikka siis toisaalta suurella osalla ihmisistä ei tässä iässä ole vielä ensimmäistäkään lasta. Mutta kyllä tämä silti jonkinlainen rajapyykki on. Tuntuu vaan, että aika menee eteenpäin niin hirveää vauhtia. Vastahan itse seisoin jännittyneenä ala-asteen pihalla ensimmäisenä koulupäivänä, ja äiti räpsi kameralla kuvia kun me kaverukset seisoimme valtavat reput selässä koulun edustalla. Vaikka sitten kun pidemmälle ajattelee, niin johan noista ylioppilasjuhlistakin on 9 vuotta aikaa. 9 vuotta! Sekin päivä tuntuu olleen vasta eilen.

Ylioppilasjuhlista puheen ollen (ah, kuinka taitavasti rakennettu aasinsilta), serkkuni pääsi eilen ylioppilaaksi. Käytiin Kirkkonummella juhlimassa. Kovin paljon en serkkujeni kanssa ole tekemisissä ollut, melko harvakseltaan tavannut, mutta pakko sanoa, että kyllä siellä oli harvinaisen fiksun oloinen 18-vuotias neiti lakkiaan juhlimassa. Onnea T:lle vielä kerran!

Tänään oli sitten vuorossa pikkuveljen 18-vuotisjuhlat. Tämäkin tosiasia ravistelee kyllä kovasti. Pikkuvelivauvanen on jo 18-vuotias! Siis se sama pieni poika, joka 2-vuotiaana seisoi omakotitalomme mansikkamaalla suu täynnä mansikkaa ja hymyili posket pullollaan kameralle. Se sama pieni poika on jo 18, ja treenaa tosissaan punttarilla, että pääsisi vuoden päästä laskuvarjojääkäriksi tai jotain sinne päin. Olisi nyt sekin vielä hetken pysynyt pikkuveljenä.

Mutta niin, juhlat menivät hyvin, lapset olivat melko nätisti. Vauvasta kuoriutui oikea sosiaalinen perhonen, joka jaksoi ilman päiväuniakin kauniisti hymyillä ihastelijoille, ja kiersi tyytyväisenä sylistä syliin. Ihan mukavaa vaihtelua nämä tällaiset juhlat, vaikka nyt tuntuukin, että kaikki mehut tuo kylästely vei. Siis minusta. Vauva ei päiväunettomuudesta huolimatta malta käydä yöunille, esikoinen ryntäilee vielä pihalla leikkimässä ja mieskin laittaa pihaa kesäkuntoon. Ehkäpä minä olen vain laiska.

Ohhoh, leivoin

Tänään iski leivontainto. Tätä on nyt viime aikoina ollut ilmassa. Ehkä jonkun toisen mittapuulla harvoin, mutta omalla mittapuullani usein. Normaalisti leivon kerran vuodessa, esikoisen synttäreille. Ja niillekin vain jotain pientä pakollista. Viime aikoina leivontainto on iskenyt noin kerran viikossa. En ole joka kerta ryhtynyt tuumasta toimeen, mutta tänään ryhdyin. Ja viikko sitten. Viikko sitten tein semifreddoa, ja kaikkien yllätykseksi se oli herkullista. Tänään tein toscakakkua. Mies oli tosin paniikissa, kun käskin sen käydä kaupasta hakemassa tykötarpeet toscakakkua varten. Oli sitä mieltä, ettei kyllä ikimaailmassa löydä sieltä kaupasta toscahyllyä. Joo-o. No, tuli se itsellenikin yllätyksenä, että tosca ei olekaan mauste, vaan se tehdään kattilassa sokerista, kermasta ja voista. Ja manteleista. Ah, niin, ne mantelit. Kirjoitin selkeästi kauppalistaan, että 150 grammaa manteleita. Mies toi pussin, jossa on 100 grammaa. Oli kuulemma niin iso pussi, että ajatteli sen riittävän. Niin, no, siinä on silti edelleen vain se 100 grammaa.

Tällä ohjeella tein:

http://www.kinuskikissa.fi/kinuskikissan-toscakakku/?sliderpage=1&ref=15

Ja tältä se näyttää:

Kuvanlaatu on surkea, kännykällä napsin häthätää.


Leivonta on kyllä mielenkiintoinen harrastus. Leipoessa tulee olo, että sitä on luomassa jotain uutta ja kivaa. Olo on lisäksi kovin tarpeellinen ja hyödyllinen: hei, minä osaan ja hei, minä teen vapaa-ajallani jotain hyödyllistä. Ja lopputuloksen odottaminen on jännittävää. Koskaan ei tiedä, mikä maalissa odottaa. Siis ainakaan minun kokkaillessani sitä ei todellakaan tiedä. Ystäväni C, joka on varmasti nyt minusta kovin ylpeä, tietää varmasti joka kerta, mitä on lopputuloksena. C on leipuriesikuvani. No, lähes ainoa ahkerasti leipova ihminen jonka tiedän, mutta silti. Tekee aivan mielettömän nameja herkkuja, jotka ovat kaiken lisäksi vielä kauniita ja näyttäviä. C:n syytä varmasti on osa tästä leivontainnosta. En ollut ennen tajunnut, että leipominen voisi olla kivaakin. Mutta näköjään se voi. Kiitos C! Ai niin, tein vielä illan päätteeksi esikoiselle toffeeta, siitäkin tuli hyvää!

Mies sai muuten nyt meille kissa-aitauksen pihalle rakennettua. Ei ollut ehkä ihan niin suksee, kuin toivoin. Mouruava kissa siirtyi nyt aitaukseen mouruamaan, yrittää etsiä sieltä kissanmentävää reikää. Taitava tuo kissa kyllä on, kiipeää kanaverkkoa pitkin melkein kattoon asti. Harmin paikka, ettei sieltäkään kissankokoista aukkoa löydy. Pikkukissa taas pelkää ulosmenoa kuin ruttoa, ja kun sen puoliväkisin sain aitaukseen vietyä, niin sekunnin päästä se syöksyi takaisin sisälle ja jonnekin piiloon. Luultavasti sitä ei nyt ihan hetkeen näy. No, jospa ne jossain vaiheessa tykästyisivät uuteen reviiriinsä.

Traumoja

On kyllä tämän vauvan kanssa pistänyt mietityttämään, että mahtaakohan tuo saada jotain traumoja siitä, ettei sen tarpeisiin vastata aina ihan heti? Ja toisaalta mitä traumoja saa esikoinen, kun pikkuveli on niin vaativa, että esikoinen jää välillä ihan syrjään tarpeineen ja vaatimuksineen?

Jos tahdon saada jotain tehdyksi kotona, se on tehtävä niin, että laitan vauvan lattialle tai sitteriin ja annan kitistä/huutaa siellä. Tämä lapsi ei viihdy itsekseen hetkeäkään. Tämä lapsi ei myöskään liiemmin harrasta päiväunia, eli en voi tehdä kotihommia vauvan nukkuessakaan. Esimerkiksi tänään vauva huusi 10 minuuttia sängyllä, koska pyykit nyt vaan on pakko joskus viikata kaappeihin. Pari kertaa toki tökkäsin tuttia ääntä kohti, mutta se auttoi noin 15 sekunniksi kerrallaan. Sitten taas huudettiin.

Kun esikoinen tulee esikoulusta puoliltapäivin, pitäisi yrittää jakaa korvaamatonta äitiaikaa kahden melko vaativaisen lapsen välillä ja yrittää siinä sivussa tehdä esimerkiksi ruokaa. Aika monena päivänä on jäänyt ruoka tekemättä. Esikoinen kyllä pärjää ilman äidin huomiotakin, mutta oikeinhan se ei ole, ettei äiti juuri koskaan ehdi tekemään isomman lapsen kanssa mitään. Ollaan yritetty esimerkiksi leipoa yhdessä. Lopputulos: Esikoinen leipoi yksin epämääräisiä könttipullia samalla kun äiti yritti pitää pienempää tyytyväisenä. Sitten kun yritän antaa aikaa ja huomiota itkevälle ja kitisevälle vauvalle, on esikoinen koko ajan roikkumassa helmoissa ja valittamassa, kun äiti ei koskaan ehdi tekemään mitään ja vauva on ihan tyhmä. Tämä purkautuu levottomuutena esikoulussa ja kotonakin. Säännöt on nykyään esikoisen mielestä ihan ehdottomasti tehty rikottaviksi.

Oma olo tässä kaiken keskellä on melko riittämätön. Monesti mietin, että onkohan tämä ihan normaalia, vai tarvitaanko me jotain ohjausta ja apua? Turha varmaan alkaa erikseen kertomaan siitä, miten tämä vaikuttaa parisuhteeseen. Niin siis mihin? Aa, oliko meillä sellainenkin tässä jossain sivussa meneillään. En ole ihan muutamaan kuukauteen huomannutkaan. Paitsi että onhan täällä joo se yksi mies, jonka kanssa kiristellään hermoja iltaisin ja viikonloppuisin.

Voevoe.

Matkakuumetta

Tarpeeksi monta kuukautta kun tuijottelee kotinsa seiniä, alkaa hiipiä mieleen ajatus, ettei olisi ollenkaan hassumpaa päästä tuijottelemaan hetkeksi muitakin seiniä. Meillä oli suunnitelma, että heinäkuun alussa lähdemme koko perheen voimin Lontooseen esikoisen kummitätiä moikkaamaan, mutta tuli aika pian todetuksi, että kallista on. Halutaanko, että meillä on varaa tehdä pieniä kivoja juttuja pitkin kesää, vai halutaanko tuhota koko kesälomabudjetti muutaman päivän reissuun? Mutta kyllä harmittaa, että jää nyt Lontoo väliin. Innostuin sitten tuossa katselemaan äkkilähtöjä. Ylihuomenna pääsisi viikon reissuun Kosille hintaan 195 e. Mutta yksinkö näiden kahden kanssa sinne lähtisin? Hehheh. Vapaaehtoisia matkakumppaneita? Olen valmis hyökkäämään lentokentälle heti, kun saan toisen aikuisen seuraksi.

Mutta niin, kai sitä on vaan jaksettava odottaa ensi vuoden alkuun. Silloin starttaamme koko perheen voimin Keniaan. Sinne mennään, vaikka mitä tulisi. Se on ihan varma. Ystäväni siis muutti sinne perheineen vuodenvaihteessa, ja olemme menossa heille kylään. Se on samalla meidän häämatka, vaikka siis lapsetkin tulevat mukaan. Vähän kyllä jänskättää tuota nuorimmaista sinne roudata, mutta eipä se kai ensimmäinen pikkutaapero ole, joka Afrikkaan reissaa. Mutta melkoisesti on kyllä suunniteltavaa ja huomioonotettavaa. Rokotukset, malarialääkitys, ruokapuoli, vaipat, passi, lääkevarasto... Mutta onhan tässä aikaa suunnitella. Ja toisaalta onhan se aika kutkuttavaa suunnitella tuollaista lomamatkaa. Vielä pitäisi selvittää, miten sinne Mombasaan pääsisi muutamaksi päiväksi myös. Se on ehdottomasti koettava, jos Keniaan asti meinaa mennä. Ystävä ei asu Mombasassa päinkään, eli on tehtävä periaatteessa kaksi matkaa. Matka Keniaan, ja matka Keniassa Mombasaan. Yyh, liikaa järjesteltävää. Mutta eiköhän se sitten palkitse, kun sinne asti pääsee.

Tänään on vähän väsy päivä. Vauveli ei suuresti arvosta nukkumista. Sain pojan nukkumaan illalla hieman ennen kymmentä, ja siitä kyllä nukkui neljään asti heräämättä. Itse sain unen vasta puoliltaöin. Neljän jälkeen sitten hulinoitiin, noin tunnin välein piti jostain syystä aina herätä. Tätä jatkui sinne puoli kahdeksaan saakka, jolloin sitten vauva nukahti vielä pariksi tunniksi. Hah, tietysti, kun meidän piti olla kymmeneltä jo kylässä kaverilla. Herättiin 9.40. Onhan tuossa siis 12 tunnin unet periaatteessa, mutta ei ihan siltä tunnu, kun heräilee tunnin välein milloin mihinkin vauvan tarpeeseen. Esikoinen oli helpompi. Nukkui tässä vaiheessa jo kokonaisia öitä, ja päivisinkin nukkui kunnon päiväunia. Tämä mussukka ei nuku kunnon päikkäreitäkään, enintään tunnin pätkiä vetelee. Joskus harvoin on erehtynyt nukkumaan kaksi tuntia, ja silloin sitä kyllä itse ravaa koko ajan tarkistamassa, että hengittäähän se vielä. No, tätähän tämä on, vauva-arkea. Toistaiseksi onneksi tuntuu, että hyvin tässä jaksellaan. Esikoisen kanssa oli toisin, vaikka esikoinen olikin parempiuninen. Silloin mieltä painoi ihan muut jutut, ja ne synkät ajatukset on paljon pahempia kuin yksikään väsymys.

Ilta sieltä jostain

Voi mikä ihana ilta meillä on täällä ollutkaan. Päivä menikin ihan liian hyvin, tätähän se enteili. Rasmus the Baby nukkui päivällä ennätykselliset kahden tunnin päiväunet, ja jo silloin olisi pitänyt tajuta, että se enteilee jotain huonoa. Päivällä käytiin kyläilemässä ystävän luona, ja sielläkin oltiin suhteellisen nätisti, muutamaa rintaraivaria lukuunottamatta. Siitäkin olisi jo fiksumpi äiti vaistonnut tulevan katastrofin.

No, ilta menikin sitten päin sitä itseään. Ja mies tottakai juuri tänään töissä yömyöhään. Ilta on sisältänyt kolmisen tuntia vauvan lähes tauotonta huutoa, hillitöntä hyssyttelyä, vielä vähän lisää yliväsymyksen höystämää huutoa, tissiraivaria ja viimein illan lopuksi velliä pullosta, joka sitten tuntui rauhoittavan tilanteen pikkuhiljaa, vaan ei suinkaan välittömästi pullottelun jälkeen. Ah, ja jossain välissä muistelin, että hehei, meillähän lymyilee jossain tuo esikoinenkin, pitäisiköhän sillekin jotain iltarutiineja suorittaa? Enkä ole muuten suorittanut vieläkään. Vauva hiljeni vasta äsken, ja mulla on takki ihan tyhjä. Lähestulkoon tekisi mieli säästää esikoisen iltapuuhat miehelle, mutta sitten olisin jo aika huono äiti, mies kun kotiutuu vasta yöllä.

Nämä on näitä päiviä, jolloin sitä alkaa vakavasti miettiä, mihin sitä on taas tullut päänsä pistäneeksi ja lusikkansa sörkänneeksi. Ja siitä huolimatta jo huomenna haaveilen siitä kolmannesta. On se suvunjatkamisvietti vaan jänskä juttu.

Mutta niin, joku on kyllä selityksen velkaa. En ymmärrä lainkaan, mikä tuota vauvaa riivaa? Mitä minä teen illalla väärin? Tämä kun ei suinkaan ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinen ilta tätä laatua. Jonkinlainen käyttöohje olisi paikallaan, meillä naisilla kun on tapana jopa lukea ne ohjeet ennen käyttöä.

Hah, ja varmasti kyllä varoitin, että tässä blogissa sitten valitetaan. Vaikka olisi kai ollut ihan paikallaan säästää valitukset joihinkin tuleviin blogiteksteihin, eikä suinkaan aloittaa valitusvirrellä. No, tehty mikä tehty. Ehkäpä huomenna laitan tänne iloisia ja seesteisiä kuvia näistä kultamuruista. Vauvakin jo nukahti, ja nyt se tuntuu taas maailman ihanimmalta MuruMurmelilta. Siispä siirryn tappelemaan esikoisen nukkumaanmenon kanssa.

Ai niin ja P.S. Arvatkaa vaan, mourusiko se kissa täällä sen koko ajan, kun vauva ulvoi?