Voi mikä ihana ilta meillä on täällä ollutkaan. Päivä menikin ihan liian hyvin, tätähän se enteili. Rasmus the Baby nukkui päivällä ennätykselliset kahden tunnin päiväunet, ja jo silloin olisi pitänyt tajuta, että se enteilee jotain huonoa. Päivällä käytiin kyläilemässä ystävän luona, ja sielläkin oltiin suhteellisen nätisti, muutamaa rintaraivaria lukuunottamatta. Siitäkin olisi jo fiksumpi äiti vaistonnut tulevan katastrofin.
No, ilta menikin sitten päin sitä itseään. Ja mies tottakai juuri tänään töissä yömyöhään. Ilta on sisältänyt kolmisen tuntia vauvan lähes tauotonta huutoa, hillitöntä hyssyttelyä, vielä vähän lisää yliväsymyksen höystämää huutoa, tissiraivaria ja viimein illan lopuksi velliä pullosta, joka sitten tuntui rauhoittavan tilanteen pikkuhiljaa, vaan ei suinkaan välittömästi pullottelun jälkeen. Ah, ja jossain välissä muistelin, että hehei, meillähän lymyilee jossain tuo esikoinenkin, pitäisiköhän sillekin jotain iltarutiineja suorittaa? Enkä ole muuten suorittanut vieläkään. Vauva hiljeni vasta äsken, ja mulla on takki ihan tyhjä. Lähestulkoon tekisi mieli säästää esikoisen iltapuuhat miehelle, mutta sitten olisin jo aika huono äiti, mies kun kotiutuu vasta yöllä.
Nämä on näitä päiviä, jolloin sitä alkaa vakavasti miettiä, mihin sitä on taas tullut päänsä pistäneeksi ja lusikkansa sörkänneeksi. Ja siitä huolimatta jo huomenna haaveilen siitä kolmannesta. On se suvunjatkamisvietti vaan jänskä juttu.
Mutta niin, joku on kyllä selityksen velkaa. En ymmärrä lainkaan, mikä tuota vauvaa riivaa? Mitä minä teen illalla väärin? Tämä kun ei suinkaan ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinen ilta tätä laatua. Jonkinlainen käyttöohje olisi paikallaan, meillä naisilla kun on tapana jopa lukea ne ohjeet ennen käyttöä.
Hah, ja varmasti kyllä varoitin, että tässä blogissa sitten valitetaan. Vaikka olisi kai ollut ihan paikallaan säästää valitukset joihinkin tuleviin blogiteksteihin, eikä suinkaan aloittaa valitusvirrellä. No, tehty mikä tehty. Ehkäpä huomenna laitan tänne iloisia ja seesteisiä kuvia näistä kultamuruista. Vauvakin jo nukahti, ja nyt se tuntuu taas maailman ihanimmalta MuruMurmelilta. Siispä siirryn tappelemaan esikoisen nukkumaanmenon kanssa.
Ai niin ja P.S. Arvatkaa vaan, mourusiko se kissa täällä sen koko ajan, kun vauva ulvoi?
2 kommenttia:
Mun blogini sisältää usein valitusta. Negatiivinen mieliala vain kaipaa yleensä sitä purkamista, positiiviset fiilikset tulee hehkutettua ääneen. Parempi marista blogistaniaan, kuin ympärillä oleville ihmisille. :)
Yhden edelliseen, valitusvirret on hyvä purkaa johonki muuhun ku läheisiin =) tässä ehkä itelläkin parannettavaa :D
Lähetä kommentti