tiistai 24. toukokuuta 2011

Traumoja

On kyllä tämän vauvan kanssa pistänyt mietityttämään, että mahtaakohan tuo saada jotain traumoja siitä, ettei sen tarpeisiin vastata aina ihan heti? Ja toisaalta mitä traumoja saa esikoinen, kun pikkuveli on niin vaativa, että esikoinen jää välillä ihan syrjään tarpeineen ja vaatimuksineen?

Jos tahdon saada jotain tehdyksi kotona, se on tehtävä niin, että laitan vauvan lattialle tai sitteriin ja annan kitistä/huutaa siellä. Tämä lapsi ei viihdy itsekseen hetkeäkään. Tämä lapsi ei myöskään liiemmin harrasta päiväunia, eli en voi tehdä kotihommia vauvan nukkuessakaan. Esimerkiksi tänään vauva huusi 10 minuuttia sängyllä, koska pyykit nyt vaan on pakko joskus viikata kaappeihin. Pari kertaa toki tökkäsin tuttia ääntä kohti, mutta se auttoi noin 15 sekunniksi kerrallaan. Sitten taas huudettiin.

Kun esikoinen tulee esikoulusta puoliltapäivin, pitäisi yrittää jakaa korvaamatonta äitiaikaa kahden melko vaativaisen lapsen välillä ja yrittää siinä sivussa tehdä esimerkiksi ruokaa. Aika monena päivänä on jäänyt ruoka tekemättä. Esikoinen kyllä pärjää ilman äidin huomiotakin, mutta oikeinhan se ei ole, ettei äiti juuri koskaan ehdi tekemään isomman lapsen kanssa mitään. Ollaan yritetty esimerkiksi leipoa yhdessä. Lopputulos: Esikoinen leipoi yksin epämääräisiä könttipullia samalla kun äiti yritti pitää pienempää tyytyväisenä. Sitten kun yritän antaa aikaa ja huomiota itkevälle ja kitisevälle vauvalle, on esikoinen koko ajan roikkumassa helmoissa ja valittamassa, kun äiti ei koskaan ehdi tekemään mitään ja vauva on ihan tyhmä. Tämä purkautuu levottomuutena esikoulussa ja kotonakin. Säännöt on nykyään esikoisen mielestä ihan ehdottomasti tehty rikottaviksi.

Oma olo tässä kaiken keskellä on melko riittämätön. Monesti mietin, että onkohan tämä ihan normaalia, vai tarvitaanko me jotain ohjausta ja apua? Turha varmaan alkaa erikseen kertomaan siitä, miten tämä vaikuttaa parisuhteeseen. Niin siis mihin? Aa, oliko meillä sellainenkin tässä jossain sivussa meneillään. En ole ihan muutamaan kuukauteen huomannutkaan. Paitsi että onhan täällä joo se yksi mies, jonka kanssa kiristellään hermoja iltaisin ja viikonloppuisin.

Voevoe.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Juu, tuskin muistan aikaa... kuulostaa kyllä niinniin tutulta. Omat pojat jo 18v ja 15v - että jossain vaiheessa se kyllä helpottaa :).
Edelleen kyllä mietin - kun tässä kaikenmoisia vaikeuksia on kasvatusasioissa ollut ja nyt ollaan tässä missä ollaan - että olisko pitäny jättää silloin ne pyykit viikkaamatta ja ottaa se lahkeessa roikkuva pieni poika syliin ja antaa sitä "äitiaikaa" - että olisko sit selvitty ilman niitä ongelmia koulussa ym...? Ei varmaan ja kuka sen nyt jälkikäteen edes osais sanoa. Nää vaan on näitä ikuisuusasioita, joiden kanssa enempivähempi kaikki HYVÄT äidit painiskelee - eiks niin?

L kirjoitti...

Toi oli muuten todella hyvin ilmaistu, että hyvät äidit painiskelee näiden asioiden kanssa! Että jos kokee huonommuutta vanhemmuudessaan, lienee se merkki hyvästä vanhemmuudesta. Siis että jos pystyy heittämään hanskat tiskiin kokematta siitä minkäänlaista huolta, ei ehkä mene ihan niin kuin pitäisi. Ääh, tää olikin hankalampi ilmaista, kuin mitä luulin. No, ehkä se punainen lanka sieltä löytyy...?