Ohhoh, leivoin

Tänään iski leivontainto. Tätä on nyt viime aikoina ollut ilmassa. Ehkä jonkun toisen mittapuulla harvoin, mutta omalla mittapuullani usein. Normaalisti leivon kerran vuodessa, esikoisen synttäreille. Ja niillekin vain jotain pientä pakollista. Viime aikoina leivontainto on iskenyt noin kerran viikossa. En ole joka kerta ryhtynyt tuumasta toimeen, mutta tänään ryhdyin. Ja viikko sitten. Viikko sitten tein semifreddoa, ja kaikkien yllätykseksi se oli herkullista. Tänään tein toscakakkua. Mies oli tosin paniikissa, kun käskin sen käydä kaupasta hakemassa tykötarpeet toscakakkua varten. Oli sitä mieltä, ettei kyllä ikimaailmassa löydä sieltä kaupasta toscahyllyä. Joo-o. No, tuli se itsellenikin yllätyksenä, että tosca ei olekaan mauste, vaan se tehdään kattilassa sokerista, kermasta ja voista. Ja manteleista. Ah, niin, ne mantelit. Kirjoitin selkeästi kauppalistaan, että 150 grammaa manteleita. Mies toi pussin, jossa on 100 grammaa. Oli kuulemma niin iso pussi, että ajatteli sen riittävän. Niin, no, siinä on silti edelleen vain se 100 grammaa.

Tällä ohjeella tein:

http://www.kinuskikissa.fi/kinuskikissan-toscakakku/?sliderpage=1&ref=15

Ja tältä se näyttää:

Kuvanlaatu on surkea, kännykällä napsin häthätää.


Leivonta on kyllä mielenkiintoinen harrastus. Leipoessa tulee olo, että sitä on luomassa jotain uutta ja kivaa. Olo on lisäksi kovin tarpeellinen ja hyödyllinen: hei, minä osaan ja hei, minä teen vapaa-ajallani jotain hyödyllistä. Ja lopputuloksen odottaminen on jännittävää. Koskaan ei tiedä, mikä maalissa odottaa. Siis ainakaan minun kokkaillessani sitä ei todellakaan tiedä. Ystäväni C, joka on varmasti nyt minusta kovin ylpeä, tietää varmasti joka kerta, mitä on lopputuloksena. C on leipuriesikuvani. No, lähes ainoa ahkerasti leipova ihminen jonka tiedän, mutta silti. Tekee aivan mielettömän nameja herkkuja, jotka ovat kaiken lisäksi vielä kauniita ja näyttäviä. C:n syytä varmasti on osa tästä leivontainnosta. En ollut ennen tajunnut, että leipominen voisi olla kivaakin. Mutta näköjään se voi. Kiitos C! Ai niin, tein vielä illan päätteeksi esikoiselle toffeeta, siitäkin tuli hyvää!

Mies sai muuten nyt meille kissa-aitauksen pihalle rakennettua. Ei ollut ehkä ihan niin suksee, kuin toivoin. Mouruava kissa siirtyi nyt aitaukseen mouruamaan, yrittää etsiä sieltä kissanmentävää reikää. Taitava tuo kissa kyllä on, kiipeää kanaverkkoa pitkin melkein kattoon asti. Harmin paikka, ettei sieltäkään kissankokoista aukkoa löydy. Pikkukissa taas pelkää ulosmenoa kuin ruttoa, ja kun sen puoliväkisin sain aitaukseen vietyä, niin sekunnin päästä se syöksyi takaisin sisälle ja jonnekin piiloon. Luultavasti sitä ei nyt ihan hetkeen näy. No, jospa ne jossain vaiheessa tykästyisivät uuteen reviiriinsä.

Traumoja

On kyllä tämän vauvan kanssa pistänyt mietityttämään, että mahtaakohan tuo saada jotain traumoja siitä, ettei sen tarpeisiin vastata aina ihan heti? Ja toisaalta mitä traumoja saa esikoinen, kun pikkuveli on niin vaativa, että esikoinen jää välillä ihan syrjään tarpeineen ja vaatimuksineen?

Jos tahdon saada jotain tehdyksi kotona, se on tehtävä niin, että laitan vauvan lattialle tai sitteriin ja annan kitistä/huutaa siellä. Tämä lapsi ei viihdy itsekseen hetkeäkään. Tämä lapsi ei myöskään liiemmin harrasta päiväunia, eli en voi tehdä kotihommia vauvan nukkuessakaan. Esimerkiksi tänään vauva huusi 10 minuuttia sängyllä, koska pyykit nyt vaan on pakko joskus viikata kaappeihin. Pari kertaa toki tökkäsin tuttia ääntä kohti, mutta se auttoi noin 15 sekunniksi kerrallaan. Sitten taas huudettiin.

Kun esikoinen tulee esikoulusta puoliltapäivin, pitäisi yrittää jakaa korvaamatonta äitiaikaa kahden melko vaativaisen lapsen välillä ja yrittää siinä sivussa tehdä esimerkiksi ruokaa. Aika monena päivänä on jäänyt ruoka tekemättä. Esikoinen kyllä pärjää ilman äidin huomiotakin, mutta oikeinhan se ei ole, ettei äiti juuri koskaan ehdi tekemään isomman lapsen kanssa mitään. Ollaan yritetty esimerkiksi leipoa yhdessä. Lopputulos: Esikoinen leipoi yksin epämääräisiä könttipullia samalla kun äiti yritti pitää pienempää tyytyväisenä. Sitten kun yritän antaa aikaa ja huomiota itkevälle ja kitisevälle vauvalle, on esikoinen koko ajan roikkumassa helmoissa ja valittamassa, kun äiti ei koskaan ehdi tekemään mitään ja vauva on ihan tyhmä. Tämä purkautuu levottomuutena esikoulussa ja kotonakin. Säännöt on nykyään esikoisen mielestä ihan ehdottomasti tehty rikottaviksi.

Oma olo tässä kaiken keskellä on melko riittämätön. Monesti mietin, että onkohan tämä ihan normaalia, vai tarvitaanko me jotain ohjausta ja apua? Turha varmaan alkaa erikseen kertomaan siitä, miten tämä vaikuttaa parisuhteeseen. Niin siis mihin? Aa, oliko meillä sellainenkin tässä jossain sivussa meneillään. En ole ihan muutamaan kuukauteen huomannutkaan. Paitsi että onhan täällä joo se yksi mies, jonka kanssa kiristellään hermoja iltaisin ja viikonloppuisin.

Voevoe.

Matkakuumetta

Tarpeeksi monta kuukautta kun tuijottelee kotinsa seiniä, alkaa hiipiä mieleen ajatus, ettei olisi ollenkaan hassumpaa päästä tuijottelemaan hetkeksi muitakin seiniä. Meillä oli suunnitelma, että heinäkuun alussa lähdemme koko perheen voimin Lontooseen esikoisen kummitätiä moikkaamaan, mutta tuli aika pian todetuksi, että kallista on. Halutaanko, että meillä on varaa tehdä pieniä kivoja juttuja pitkin kesää, vai halutaanko tuhota koko kesälomabudjetti muutaman päivän reissuun? Mutta kyllä harmittaa, että jää nyt Lontoo väliin. Innostuin sitten tuossa katselemaan äkkilähtöjä. Ylihuomenna pääsisi viikon reissuun Kosille hintaan 195 e. Mutta yksinkö näiden kahden kanssa sinne lähtisin? Hehheh. Vapaaehtoisia matkakumppaneita? Olen valmis hyökkäämään lentokentälle heti, kun saan toisen aikuisen seuraksi.

Mutta niin, kai sitä on vaan jaksettava odottaa ensi vuoden alkuun. Silloin starttaamme koko perheen voimin Keniaan. Sinne mennään, vaikka mitä tulisi. Se on ihan varma. Ystäväni siis muutti sinne perheineen vuodenvaihteessa, ja olemme menossa heille kylään. Se on samalla meidän häämatka, vaikka siis lapsetkin tulevat mukaan. Vähän kyllä jänskättää tuota nuorimmaista sinne roudata, mutta eipä se kai ensimmäinen pikkutaapero ole, joka Afrikkaan reissaa. Mutta melkoisesti on kyllä suunniteltavaa ja huomioonotettavaa. Rokotukset, malarialääkitys, ruokapuoli, vaipat, passi, lääkevarasto... Mutta onhan tässä aikaa suunnitella. Ja toisaalta onhan se aika kutkuttavaa suunnitella tuollaista lomamatkaa. Vielä pitäisi selvittää, miten sinne Mombasaan pääsisi muutamaksi päiväksi myös. Se on ehdottomasti koettava, jos Keniaan asti meinaa mennä. Ystävä ei asu Mombasassa päinkään, eli on tehtävä periaatteessa kaksi matkaa. Matka Keniaan, ja matka Keniassa Mombasaan. Yyh, liikaa järjesteltävää. Mutta eiköhän se sitten palkitse, kun sinne asti pääsee.

Tänään on vähän väsy päivä. Vauveli ei suuresti arvosta nukkumista. Sain pojan nukkumaan illalla hieman ennen kymmentä, ja siitä kyllä nukkui neljään asti heräämättä. Itse sain unen vasta puoliltaöin. Neljän jälkeen sitten hulinoitiin, noin tunnin välein piti jostain syystä aina herätä. Tätä jatkui sinne puoli kahdeksaan saakka, jolloin sitten vauva nukahti vielä pariksi tunniksi. Hah, tietysti, kun meidän piti olla kymmeneltä jo kylässä kaverilla. Herättiin 9.40. Onhan tuossa siis 12 tunnin unet periaatteessa, mutta ei ihan siltä tunnu, kun heräilee tunnin välein milloin mihinkin vauvan tarpeeseen. Esikoinen oli helpompi. Nukkui tässä vaiheessa jo kokonaisia öitä, ja päivisinkin nukkui kunnon päiväunia. Tämä mussukka ei nuku kunnon päikkäreitäkään, enintään tunnin pätkiä vetelee. Joskus harvoin on erehtynyt nukkumaan kaksi tuntia, ja silloin sitä kyllä itse ravaa koko ajan tarkistamassa, että hengittäähän se vielä. No, tätähän tämä on, vauva-arkea. Toistaiseksi onneksi tuntuu, että hyvin tässä jaksellaan. Esikoisen kanssa oli toisin, vaikka esikoinen olikin parempiuninen. Silloin mieltä painoi ihan muut jutut, ja ne synkät ajatukset on paljon pahempia kuin yksikään väsymys.

Ilta sieltä jostain

Voi mikä ihana ilta meillä on täällä ollutkaan. Päivä menikin ihan liian hyvin, tätähän se enteili. Rasmus the Baby nukkui päivällä ennätykselliset kahden tunnin päiväunet, ja jo silloin olisi pitänyt tajuta, että se enteilee jotain huonoa. Päivällä käytiin kyläilemässä ystävän luona, ja sielläkin oltiin suhteellisen nätisti, muutamaa rintaraivaria lukuunottamatta. Siitäkin olisi jo fiksumpi äiti vaistonnut tulevan katastrofin.

No, ilta menikin sitten päin sitä itseään. Ja mies tottakai juuri tänään töissä yömyöhään. Ilta on sisältänyt kolmisen tuntia vauvan lähes tauotonta huutoa, hillitöntä hyssyttelyä, vielä vähän lisää yliväsymyksen höystämää huutoa, tissiraivaria ja viimein illan lopuksi velliä pullosta, joka sitten tuntui rauhoittavan tilanteen pikkuhiljaa, vaan ei suinkaan välittömästi pullottelun jälkeen. Ah, ja jossain välissä muistelin, että hehei, meillähän lymyilee jossain tuo esikoinenkin, pitäisiköhän sillekin jotain iltarutiineja suorittaa? Enkä ole muuten suorittanut vieläkään. Vauva hiljeni vasta äsken, ja mulla on takki ihan tyhjä. Lähestulkoon tekisi mieli säästää esikoisen iltapuuhat miehelle, mutta sitten olisin jo aika huono äiti, mies kun kotiutuu vasta yöllä.

Nämä on näitä päiviä, jolloin sitä alkaa vakavasti miettiä, mihin sitä on taas tullut päänsä pistäneeksi ja lusikkansa sörkänneeksi. Ja siitä huolimatta jo huomenna haaveilen siitä kolmannesta. On se suvunjatkamisvietti vaan jänskä juttu.

Mutta niin, joku on kyllä selityksen velkaa. En ymmärrä lainkaan, mikä tuota vauvaa riivaa? Mitä minä teen illalla väärin? Tämä kun ei suinkaan ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinen ilta tätä laatua. Jonkinlainen käyttöohje olisi paikallaan, meillä naisilla kun on tapana jopa lukea ne ohjeet ennen käyttöä.

Hah, ja varmasti kyllä varoitin, että tässä blogissa sitten valitetaan. Vaikka olisi kai ollut ihan paikallaan säästää valitukset joihinkin tuleviin blogiteksteihin, eikä suinkaan aloittaa valitusvirrellä. No, tehty mikä tehty. Ehkäpä huomenna laitan tänne iloisia ja seesteisiä kuvia näistä kultamuruista. Vauvakin jo nukahti, ja nyt se tuntuu taas maailman ihanimmalta MuruMurmelilta. Siispä siirryn tappelemaan esikoisen nukkumaanmenon kanssa.

Ai niin ja P.S. Arvatkaa vaan, mourusiko se kissa täällä sen koko ajan, kun vauva ulvoi?

Varoitus heti alkuun (ja vähän esittelyäkin)

No niin. Blogi alkaa näin. Tämä on asia, jota minun ei pitänyt koskaan tehdä. Blogi. Mutta tässä sitä ollaan. Pää niin täynnä (turhia?) ajatuksia, jotka on saatava jonnekin ulostaa, mies ei enää jaksa kuunnella selostuksia siitä, mitä kaikkea tylsistynyt kotiäiti on päivän aikana päässään pyöritellyt.

Nyt kuitenkin alkuun, ennen kuin kunnolla aloitan, muutama varoituksen sana:

Tässä blogissa EI tule olemaan kauniita, kalliilla järjestelmäkameralla otettuja idyllisiä kuvia lapsiperheen arjesta. Jos tähän blogiin tulee kuvia, ne on otettu joko halvalla Nokialaisella tai halvalla Canonin digipokkarilla. Kuvaajana täysin taidoton ja taidesilmätön amatööri, joka vain tahtoo tallentaa hetkiä elämästään.

Toinen varoitus. Tässä blogissa ei asioita kaunistella (paitsi ehkä joskus), ja tähän blogiin kirjoitetaan rehellistä tekstiä normaalista elämästä, eikä valitukseltakaan varmasti säästytä. Siispä kaikki joita ärsyttää väsymystään välillä valittavat äidit, skipatkaa tämä blogi. 

Ja vielä: Tätä blogia kirjoittaa täysin epäkäytännöllinen, organisointikyvytön sotkuinen nainen, jolle kodin siisteys ei ole ihan niin justiinsa, ja joka ei myöskään osaa sisustaa. Täältä ei siis kannata tulla etsimään maalaisromanttisia kuvauksia kodin sisustuksesta tai idyllisestä elämästä. 

Niin, ja pidätän toki oikeuden syödä sanani ja pyörtää puheeni. Voin jo huomenna olla hyvinkin romanttisella ja idyllisellä tuulella, ja kertoa kuinka meidän elämä on kuin kiiltokuva. Äiskä on vähän tuuliviiri.

No niin, sitten itse asiaan. Blogin nimi on moniulotteinen. No, ainakin pariulotteinen. Lauraa lapsettaa usein, jutut voi olla toisinaan ihan lapsellisia ja typeriä, koska en osaa ottaa itseäni kovinkaan vakavasti ainakaan kovinkaan usein. Joskus voi lapsettaa myös kuin uhmaikäistä, ja sitä varten tämä blogi on ihan paras: yritän blogiin kirjoittamalla säästää muita perheenjäseniä lapsellisilta uhmakohtauksilta. Ja se konkreettisin lapsetusaspekti on se, että olen tällä hetkellä kotona kahden lapsen kanssa, melkein 7-vuotiaan Jesperin ja 4,5-kuisen Rasmuksen. Lisäksi olen muutenkin melkoinen lapsi-ihminen, työkseni hoidan pieniä vastasyntyneitä pirpanoita vastasyntyneiden osastolla, enkä voisi kuvitella parempaa ja ihanampaa työtä. Lasten parissa työskentely on ollut haaveena aina, ja valmistuttuani kätilöksi 2009 se viimein toteutui.

Jos itsestäni vielä enemmän kertoisin, niin olen siis 27-vuotias nainen (naisenalku?), ja asustelen Uudellamaalla. Perheeseeni kuuluu lisäkseni melkein 31-vuotias mies (josta ei ikinä uskoisi, että neljättäkymmenettä käydään) ja lähes 7-vuotias poika ja 4,5-kuinen poika. Nurkista pyörimästä löytyy myös kaksi kissaa, Nuusku ja Viiru. Nuusku-neiti on jo 10-vuotias, mutta huomattavasti rasittavampi kuin 2-vuotias toverinsa. Tälläkin hetkellä Nuusku vetelee antaumuksella aariaa oopperasta "Kissalla on oikeus päästä ulos aurinkoon", ja minusta tuntuu, että aivoni nyrjähtävät tuota kuunnellessa hetkenä minä hyvänsä. No, kohta on taas talvi, ja kissakin vaikenee muutamaksi kuukaudeksi. Juu, kyllä meidän on tarkoitus rakentaa kissoille ulkoaitaus, mutta hmm, niin, milloinkohan sen ehtisi?

Päivät meillä täyttyvät melko tavallisesta lapsiperheen arjesta. Ulkoillaan, tehdään ruokaa, ollaan väsyneitä, raivotaan toisillemme, halitaan, pusutellaan, sylitellään, ollaan pinna kireällä, ollaan onnellisia, käydään vaunulenkeillä... Esikoinen on kovasti kiinnostunut luonnosta ja luonnonilmiöistä, joten niiden ihmettely on olennainen osa arkea. Tällä hetkellä meillä on sammakonpoikasprojekti meneillään, seuraamme lähiojan nuijapäiden kehitystä sammakoiksi. Toivotaan nyt, että edes yksi niistä ihan oikeasti selviää hengissä sinne asti... Pari päivää sitten kävimme jo kantamassa vettä kuivahtaneeseen lätäkköön, siellä muutama sammakonpoikasreppana yritti selvitä kosteassa mudassa. No, seuraavana päivänä tulikin jo kaatamalla vettä, joten eiköhän ne siellä taas iloisena uiskentele.

No niin, nyt hyvin lyhytpäiväuninen pieni rakas vauvani tuolla jo kutsuhuutojaan vaunuissa virittelee, joten jatkanpa tätä melkoisen turhaa lätinääni joku toinen kerta. Kuittaan.