Ohhoh, leivoin

Tänään iski leivontainto. Tätä on nyt viime aikoina ollut ilmassa. Ehkä jonkun toisen mittapuulla harvoin, mutta omalla mittapuullani usein. Normaalisti leivon kerran vuodessa, esikoisen synttäreille. Ja niillekin vain jotain pientä pakollista. Viime aikoina leivontainto on iskenyt noin kerran viikossa. En ole joka kerta ryhtynyt tuumasta toimeen, mutta tänään ryhdyin. Ja viikko sitten. Viikko sitten tein semifreddoa, ja kaikkien yllätykseksi se oli herkullista. Tänään tein toscakakkua. Mies oli tosin paniikissa, kun käskin sen käydä kaupasta hakemassa tykötarpeet toscakakkua varten. Oli sitä mieltä, ettei kyllä ikimaailmassa löydä sieltä kaupasta toscahyllyä. Joo-o. No, tuli se itsellenikin yllätyksenä, että tosca ei olekaan mauste, vaan se tehdään kattilassa sokerista, kermasta ja voista. Ja manteleista. Ah, niin, ne mantelit. Kirjoitin selkeästi kauppalistaan, että 150 grammaa manteleita. Mies toi pussin, jossa on 100 grammaa. Oli kuulemma niin iso pussi, että ajatteli sen riittävän. Niin, no, siinä on silti edelleen vain se 100 grammaa.

Tällä ohjeella tein:

http://www.kinuskikissa.fi/kinuskikissan-toscakakku/?sliderpage=1&ref=15

Ja tältä se näyttää:

Kuvanlaatu on surkea, kännykällä napsin häthätää.


Leivonta on kyllä mielenkiintoinen harrastus. Leipoessa tulee olo, että sitä on luomassa jotain uutta ja kivaa. Olo on lisäksi kovin tarpeellinen ja hyödyllinen: hei, minä osaan ja hei, minä teen vapaa-ajallani jotain hyödyllistä. Ja lopputuloksen odottaminen on jännittävää. Koskaan ei tiedä, mikä maalissa odottaa. Siis ainakaan minun kokkaillessani sitä ei todellakaan tiedä. Ystäväni C, joka on varmasti nyt minusta kovin ylpeä, tietää varmasti joka kerta, mitä on lopputuloksena. C on leipuriesikuvani. No, lähes ainoa ahkerasti leipova ihminen jonka tiedän, mutta silti. Tekee aivan mielettömän nameja herkkuja, jotka ovat kaiken lisäksi vielä kauniita ja näyttäviä. C:n syytä varmasti on osa tästä leivontainnosta. En ollut ennen tajunnut, että leipominen voisi olla kivaakin. Mutta näköjään se voi. Kiitos C! Ai niin, tein vielä illan päätteeksi esikoiselle toffeeta, siitäkin tuli hyvää!

Mies sai muuten nyt meille kissa-aitauksen pihalle rakennettua. Ei ollut ehkä ihan niin suksee, kuin toivoin. Mouruava kissa siirtyi nyt aitaukseen mouruamaan, yrittää etsiä sieltä kissanmentävää reikää. Taitava tuo kissa kyllä on, kiipeää kanaverkkoa pitkin melkein kattoon asti. Harmin paikka, ettei sieltäkään kissankokoista aukkoa löydy. Pikkukissa taas pelkää ulosmenoa kuin ruttoa, ja kun sen puoliväkisin sain aitaukseen vietyä, niin sekunnin päästä se syöksyi takaisin sisälle ja jonnekin piiloon. Luultavasti sitä ei nyt ihan hetkeen näy. No, jospa ne jossain vaiheessa tykästyisivät uuteen reviiriinsä.