sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

On muuten kiirusta pitänyt

Onpahan mennyt haipakkaa viimeinen viikko. En ole tännekään ehtinyt mitään kirjoitella.

Kävin tuossa viikko sitten lauantaina viihteellä ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Voi olla, että maistui drinkki jos toinenkin, ehkä pari liikaakin. Siis omaan makuun. Jollekin toiselle se ehkä olisi ollut liian vähän. Aika monellekin varmaan. Kivaa oli. Seura oli loistavaa, ja tunnelma katossa. Seuraava päivä meni kyllä hieman väsyneissä tunnelmissa, sillä en saanut lainkaan unta kotiuduttuani aamuviideltä...

Esikoisen esikoulukin sitten päättyi perjantaina. Nyt on koko kesä lomaa, ja sitten iso hyppy ihan uuteen elämänvaiheeseen, kun koulu alkaa. Jotenkin tuntuu, että tämä tuli ihan liian äkkiä. Ei meidän pienen vielä tarvitsisi kouluun mennä, olisi nyt ihan rauhassa ihan pieni vaan vielä. Luopumisen tuskaa, ja karu muistutus omasta vanhenemisesta. Vaikka siis toisaalta suurella osalla ihmisistä ei tässä iässä ole vielä ensimmäistäkään lasta. Mutta kyllä tämä silti jonkinlainen rajapyykki on. Tuntuu vaan, että aika menee eteenpäin niin hirveää vauhtia. Vastahan itse seisoin jännittyneenä ala-asteen pihalla ensimmäisenä koulupäivänä, ja äiti räpsi kameralla kuvia kun me kaverukset seisoimme valtavat reput selässä koulun edustalla. Vaikka sitten kun pidemmälle ajattelee, niin johan noista ylioppilasjuhlistakin on 9 vuotta aikaa. 9 vuotta! Sekin päivä tuntuu olleen vasta eilen.

Ylioppilasjuhlista puheen ollen (ah, kuinka taitavasti rakennettu aasinsilta), serkkuni pääsi eilen ylioppilaaksi. Käytiin Kirkkonummella juhlimassa. Kovin paljon en serkkujeni kanssa ole tekemisissä ollut, melko harvakseltaan tavannut, mutta pakko sanoa, että kyllä siellä oli harvinaisen fiksun oloinen 18-vuotias neiti lakkiaan juhlimassa. Onnea T:lle vielä kerran!

Tänään oli sitten vuorossa pikkuveljen 18-vuotisjuhlat. Tämäkin tosiasia ravistelee kyllä kovasti. Pikkuvelivauvanen on jo 18-vuotias! Siis se sama pieni poika, joka 2-vuotiaana seisoi omakotitalomme mansikkamaalla suu täynnä mansikkaa ja hymyili posket pullollaan kameralle. Se sama pieni poika on jo 18, ja treenaa tosissaan punttarilla, että pääsisi vuoden päästä laskuvarjojääkäriksi tai jotain sinne päin. Olisi nyt sekin vielä hetken pysynyt pikkuveljenä.

Mutta niin, juhlat menivät hyvin, lapset olivat melko nätisti. Vauvasta kuoriutui oikea sosiaalinen perhonen, joka jaksoi ilman päiväuniakin kauniisti hymyillä ihastelijoille, ja kiersi tyytyväisenä sylistä syliin. Ihan mukavaa vaihtelua nämä tällaiset juhlat, vaikka nyt tuntuukin, että kaikki mehut tuo kylästely vei. Siis minusta. Vauva ei päiväunettomuudesta huolimatta malta käydä yöunille, esikoinen ryntäilee vielä pihalla leikkimässä ja mieskin laittaa pihaa kesäkuntoon. Ehkäpä minä olen vain laiska.

2 kommenttia:

Sari kirjoitti...

Onnittelut pikkuveljelle! Ne kasvaa niin nopiaan. Kivat suunnitelmat hänellä toivottavasti onnistuis.

Mä luulen,että olet samanlainen,kuin mä. Jos "joutuu" olemaan suuressa ihmisvilinässä kauan,se vie mehut ihan totaalisesti. Pitää kenties skarpata liikaa ;)

L kirjoitti...

Pikkuveli on aina pikkuveli. Omanikin, 26-vuotias (apua!!!) 180-senttinen äijä. Aina pikkuveljenä ja lintuna. :)